Äiti älä huoli
n. 23 maalausta, joista 3 ihmisen kokoista ja muut plus miinus a4. Hiili, liitu, akryyliväri, sokerivesi
Sairastumisen myötä ryhtini painoi minut kohti lattiaa. Olen vähän huvittavankin näköinen kun pistelen menemään tuolla kaduilla nenä maassa.
Sitten, on olemassa toinen ääripää, pääni saattaa alkaa vetää ylöspäin niin että pupilleja tuskin näkee.
Olen maalannut ja piirtänyt näistä aiheista paljon. Maalaukseni kertoo siitä kun kävelen, tai teen ihan mitä vain, katson koko ajan alaspäin ja selkä on kyyryssä. Harhailen, kompuroin ja eksyn. Syntyy vaaratilanteita kun meinaan kävellä autojen eteen ja en näe liikennevaloja. Ystävillä menee hermot kun olen aina hukassa ja myöhässä ja he joutuvat etsimään minua.
Sitten se toinen ääripää, pään ylöspäin veto. Se varsinkin näyttää oudolta muiden ihmisten silmissä. Joskus kaaduin kun pää veti niin paljon ylöspäin. En päässyt ylös. Kukaan ei tullut auttamaan. Luulivat varmaan että olin päihtyneenä.
Olen purkanut näitä edellä mainittuja turhaumaumia maalaamalla itseäni ja muita oudoissa ja epäryhdikkäissä asennoissa.
Maalasin ja piirsin tätä sarjaa monta vuotta. Versioita on varmaan lähemmäs 60. En ollut mihinkään tyytyväinen, osa teoksista päätyi roskakoriin. Onneksi pelastin joitakin ja ne alkoivatkin näyttää ihan hyvältä silmissäni. Ilman kannustavia ystäviä ja tuttuja tämä teossarja olisi päätynyt kokonaan kaatopaikalle!
Mutta, onko tämä kaikki niin kamalaa? Jos köyryselkäisyys on vain erikoisuus eikä huonous. Silti ajatus, että olisin ihan kaunis ilman korppikotkamaista selkää, piinaa minua. Turhamaista? Onko sillä väliä jos on hiukan kumara. On sitä hullumpaakin nähty. Mutta ilman sitä alemmuuden tunnetta tätä teossarjaa ei olisi koskaan syntynyt.